6
Aletaan päästä asiaan. Ensin on puhetta runoudesta ja heti kohta romaanista. Aiheista, joita vatvotaan Helsinginkadussa loputtomasti.
[Runous] luovuttaa merkitystään hitaasti (H 162). Mutta loppujen lopuksi runo puhuu vain itsestään: ”Aika ajoin olen vakuuttunut, että runous ei kuvaa maailmaa tai puhu maailmasta. Sen aihe on runous itse.” (H 150.) Ja kuten toinen romaanin ”apukertojista” B toteaa Helsinginkadun dialogiosuudessa, oikeastaan kahdesti: ”Romaanin aihe on romaani itse” (H 309, 310).
Ajatus metarunoudesta tai metaromaanista ei ole kovinkaan omintakeinen, mutta miksi kierrellä sitä, mikä on koko ajan mielessä. (Sitä paitsi mistä tiedämme kuka oikeastaan puhuu, ellei sitä ole koko ajan ja joka kohdassa erikseen mainittu? K-alkuisia vaihtoehtoja riittää: Karri, Kokko, Kirjoittaja, Kertoja, Kirjailija? Kustantaja, Kriitikko? Kirjanpainaja, Kirjakauppias, Kulttuuritoimittaja? Konseptualisti, Käsitetaiteilija?)
Esseisti sivuuttaa kysymyksen ja kurottaa syvemmälle:
Mutta miten mahtaa olla tuon itsen laita?
Alkusivuilta, luvusta ”Helsinginkatu alkaa”, löytyy hieman elliptinen virke, joka sisältyy yhteen päiväkirjamerkintöjen perään liitetyistä lyhyistä muistiinpanoista: ”Romaani joka sisältää koostuu ’kaikesta’: sisältää kaikkia lajeja” (H 24, sic). Romaani, joka sisältää, sisältää kaikkia lajeja, ja kääntäen: ”kaikki” sisältää romaanin, runouden ja romantiikan.
Räsänen nostaa esiin päiväkirjamerkintöjen perään liitetyt "lyhyet muistiinpanot". Nämä petiitillä painetut tekstinpätkät ovat peräisin yhdestä ja samasta lähteestä, melkein A3-kokoisesta luonnoskirjasta, jonka nimesin "työpäiväkirjaksi". Nämä käsin tehdyt merkinnät päätyivät romaaniin sellaisenaan, ilman editointia, ja tuloksena saattoi olla hämäräksi jääviä elleptisiä ilmauksia, kuten esseistikin huomauttaa. Saattoi toisin sanoen käydä niin, että siitä minkä piti olla mekaanista kirjanpitoa, muodostuikin romaanin intiimein. esoteerisin taso.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti