Kaikki on mahdollista

10

Pääsemme vihdoin romaanista runouteen, mutta tässäkään tapauksessa sinne ei ole menemistä kulkematta Helsingegatanin kautta.

Kokeellisine kritiikkeineen Helsinginkatu muodostaa suurenmoisen johdatuksen nykyrunouteen ja erityisesti proseduraalisen runouden poetiikkaan. Sitä kannattaa lukea rinta rinnan kokoomateoksen Siinä ne nyt ovat. Koottu runous kanssa. Viimeksi mainittu sisältää hyvin tervetulleen liitteen, ”Huomautuksia” (S 495–504), joka käsittää ikään kuin metodin esityksen jokaisesta kokoomateokseen valitusta kolmestatoista kokoelmasta.

Romaanin toinen osa on juuri sitä, eli vuoden mittainen lukupäiväkirja toteuttaa poeettisen elämäntavan lukemisen ja kirjoittamisen toisiinsa kuuluvina toimintoina. Entä kuuluuko lukupäiväkirja romaaniin, jos sitä ei ole kirjoitettu romaani mielessä? Tai mitä tulee ajatella, jos koottujen perään sijoitetut huomautukset alkavat näin hivuttautua osaksi romaania? Minulla henkilökohtaisesti ei ole minkäänlaisia vaikeuksia keskustella julkisesti teoksistani tai niiden tulkinnoista. Minä en tunne häpeää tai nolouden tunteita niitä käsiteltäessä. Ei ole mitään kiellettyä aluetta. (Kuten ei ole myöskään täysin "riippumatonta" kriitikkoa.) Räsäsen valinta ryhtyä kirjoittamaan teoksistani mieluummin esseen kuin kritiikin "säännöillä" kertoo paitsi teosteni luonteesta myös kirjailijan ja kriitikon erityisyyksistä. 

Syistä, joista en saa aivan kiinni, esseen viimeinen jakso tuntuu omasta näkökulmastani kaikkein triviaaleimmalta. Räsänen käy läpi yksittäisiä kokoelmiani ja niiden ominaisuuksia, mutta en keksi sinänsä kelpo huomioihin mitään kommentoitavaa. (Poikkeuksena ehkä sekä Räsäsen että Vesa Rantaman nuivuus Töllöttimen kohdalla. Eihän se ole millään mittapuulla runoutta ja sitä paitsi liian laaja tässä yhteydessä julkaistavaksi. Sen sijaan voisin kirjoittaa kokonaisen esseen teoksen omalaatuisuudesta: mitä kirjailija itse asiassa tekee katsellessaan maailmaa ja yrittäessään tehdä siitä selkoa.) Oli miten proustilaisittain oli, onko runous sittenkin jotain paljon paljon intiimimpää kuin römäänïtäïdë? Minulle riittää kokoava huomautus:

Siinä ne nyt ovat. Koottu runous ei ole tilinpäätös, vaan päänavaus, Uno Boyn päättävästä päänaukomisesta (”1 ÄTA HÖNA // 2 ANNA PILLUA // 3 YORICK KÄVI TÄÄLLÄ / niin monen kannettavana”, S 28) aina Käsikirjoituksen päättävään säkeeseen, jota en nyt tähän lainaa – lue itse. Runollinen nero, William Blaken sanoin Poetic Genius, kuuluu kaikille, ei vain poikkeusyksilölle, yksilölliselle ”nerolle”, Yorick-Sternelle (kuten Goethe Sterneä kutsui) tai Novalikselle, René Charille tai Paul Celanille. Yksin kirjoittaminen on mahdotonta, kaikkeudessa jossa kaikki on mahdollista.