Kaikki on mahdollista

10

Pääsemme vihdoin romaanista runouteen, mutta tässäkään tapauksessa sinne ei ole menemistä kulkematta Helsingegatanin kautta.

Kokeellisine kritiikkeineen Helsinginkatu muodostaa suurenmoisen johdatuksen nykyrunouteen ja erityisesti proseduraalisen runouden poetiikkaan. Sitä kannattaa lukea rinta rinnan kokoomateoksen Siinä ne nyt ovat. Koottu runous kanssa. Viimeksi mainittu sisältää hyvin tervetulleen liitteen, ”Huomautuksia” (S 495–504), joka käsittää ikään kuin metodin esityksen jokaisesta kokoomateokseen valitusta kolmestatoista kokoelmasta.

Romaanin toinen osa on juuri sitä, eli vuoden mittainen lukupäiväkirja toteuttaa poeettisen elämäntavan lukemisen ja kirjoittamisen toisiinsa kuuluvina toimintoina. Entä kuuluuko lukupäiväkirja romaaniin, jos sitä ei ole kirjoitettu romaani mielessä? Tai mitä tulee ajatella, jos koottujen perään sijoitetut huomautukset alkavat näin hivuttautua osaksi romaania? Minulla henkilökohtaisesti ei ole minkäänlaisia vaikeuksia keskustella julkisesti teoksistani tai niiden tulkinnoista. Minä en tunne häpeää tai nolouden tunteita niitä käsiteltäessä. Ei ole mitään kiellettyä aluetta. (Kuten ei ole myöskään täysin "riippumatonta" kriitikkoa.) Räsäsen valinta ryhtyä kirjoittamaan teoksistani mieluummin esseen kuin kritiikin "säännöillä" kertoo paitsi teosteni luonteesta myös kirjailijan ja kriitikon erityisyyksistä. 

Syistä, joista en saa aivan kiinni, esseen viimeinen jakso tuntuu omasta näkökulmastani kaikkein triviaaleimmalta. Räsänen käy läpi yksittäisiä kokoelmiani ja niiden ominaisuuksia, mutta en keksi sinänsä kelpo huomioihin mitään kommentoitavaa. (Poikkeuksena ehkä sekä Räsäsen että Vesa Rantaman nuivuus Töllöttimen kohdalla. Eihän se ole millään mittapuulla runoutta ja sitä paitsi liian laaja tässä yhteydessä julkaistavaksi. Sen sijaan voisin kirjoittaa kokonaisen esseen teoksen omalaatuisuudesta: mitä kirjailija itse asiassa tekee katsellessaan maailmaa ja yrittäessään tehdä siitä selkoa.) Oli miten proustilaisittain oli, onko runous sittenkin jotain paljon paljon intiimimpää kuin römäänïtäïdë? Minulle riittää kokoava huomautus:

Siinä ne nyt ovat. Koottu runous ei ole tilinpäätös, vaan päänavaus, Uno Boyn päättävästä päänaukomisesta (”1 ÄTA HÖNA // 2 ANNA PILLUA // 3 YORICK KÄVI TÄÄLLÄ / niin monen kannettavana”, S 28) aina Käsikirjoituksen päättävään säkeeseen, jota en nyt tähän lainaa – lue itse. Runollinen nero, William Blaken sanoin Poetic Genius, kuuluu kaikille, ei vain poikkeusyksilölle, yksilölliselle ”nerolle”, Yorick-Sternelle (kuten Goethe Sterneä kutsui) tai Novalikselle, René Charille tai Paul Celanille. Yksin kirjoittaminen on mahdotonta, kaikkeudessa jossa kaikki on mahdollista.

 

Kirjoitus ja lukeminen

5

Romaanin ja koottujen julkaiseminen yhtä aikaa ei ollut suunniteltua muttei uskomaton sattumakaan. Voin hyvin kuvitella koottujeni sisään Helsinginkadun ja Helsinginkadun sisään koottuni. Hmm? Ehkä jonain päivänä. Ennen kaikkea kirjoittamisen lisäksi kyse on koko ajan myös lukemisesta. Räsänen näyttäisi tiedostaneen hyvin tämän kirjailijuuttani luonnehtivan ja poetiikkaani määrittelevän piirteen.

Kokeellisine kritiikkeineen Helsinginkatu muodostaa suurenmoisen johdatuksen nykyrunouteen ja erityisesti proseduraalisen runouden poetiikkaan. Sitä kannattaa lukea rinta rinnan kokoomateoksen Siinä ne nyt ovat. Koottu runous kanssa. Viimeksi mainittu sisältää hyvin tervetulleen liitteen, ”Huomautuksia” (S 495–504), joka käsittää ikään kuin metodin esityksen jokaisesta kokoomateokseen valitusta kolmestatoista kokoelmasta.

En olisi paljon mitään esimerkiksi ilman Leevin ja lukuisten muiden runoilijakollegoiden kanssa käymiäni jatkuvia keskusteluja. Olen eräänkin kerran puhunut runoudesta yli kaksitoista tuntia yhden vuorokauden aikana – puhelimessa. Se kertoo meistä runoilijoista. 

Katua kävelevä peili

3

Romantikkoihin viittaaminen jatkuu:

Runous vaatii niin tekijältään kuin lukijaltaan jotain, mitä romantikkojen romantikko John Keats (1795–1821) kutsuu negatiiviseksi kyvyksi, kykyä heittäytyä ja sietää ymmällään oloa. Saattaa nimittäin käydä niin, että runot ”vaikuttavat hetkittäin ymmärrettäviltä, mutta jättävät lukijan miellyttävästi ymmälleen. On pakko heittäytyä mukaan” (H 103). Tämän lainauksen kontekstissa puheena on Erkka Filanderin Adoraatio eli Seremonia Johannes Kastajalle (2018), yksi lukuisista runoteoksista, joista Helsinginkadussa puhutaan. 

Ymmällään olon, kaaoksen ja epävarmuuden sietäminen, sen hyväksyminen, että runous on muutakin kuin viisaita sanoja kauniissa järjestyksessä. Tässä yksi ikuisuusaiheista, joita pohdimme Leevi-vainaan kanssa. Vastavoimat ovat valtavia. Kuten Filanderin teosta käsittelevässä merkinnässä todetaan: "Mitä tämä on? Toiset uskovat, ja toiset epäilevät ankarasti. Runous, niin kuin kuka tahansa, voi esittää väitelauseita ihmisen kyvystä voittaa näkyväinen, ja liittää evankeliumin sanoja niiden tueksi. Mene ja tiedä. Toisaalta jos jälkimodernin perkeleen laskemat algoritmit pystyvät hallitsemaan ja muokkaamaan sieluja, miksemme kävisi vastahyökkäykseen ja yrittäisi itse. Runoudella voisi olla juuri ja juuri mahdollisuus tuota pahan perikuvaa vastaan. Keksi itse parempi."

Tämän jälkeen esseessä seuraa kymmenien erisnimien luettelo. Kirjailijoita taiteilijoita ja tutkijoita, joiden teoksia, tekemisiä ja ajatuksia olen nimeltä mainiten romaanissani käsitellyt. Siis käsitellyt, en pelkästään lainannut. Tässä suhteessa Helsinginkatu on harkittu aikalaiskuvaus. Kirjoittaessani runoudesta ja taiteesta kuvaan ajan kohinaa ja osallistun siihen. Se on esitys romaanin halusta ja positiivisesta kyvystä heittäytyä ja ottaa riskejä jotta kaaokseen ja pimeään saataisiin selkeyttä ja valoa.

Seuraavassa Räsäsen kokoama nimiluettelo. He kaikki kulkevat Helsinginkadulla:

Kokko kirjoittaa runoudesta ja runoilijoista, runoteoksista: Cia Rinteen, Juha Raution, Tytti Heikkisen, Stina Saaren, Harry Salmenniemen, Kari Aronpuron, Ezra Poundin, Sami Liuhdon, Tuija Välipakan, Auli Särkiö-Pitkäsen, Martin Högströmin, Marianne Mooren, Paavo Kässin, Leevi Lehdon, John Ashberyn, Maria Matinmikon, Ester Nuoren Lepän, Juhani Räisäsen, Helena Sinervon, Stéphane Mallarmén, Lassi Hyvärisen, Sanna Karlströmin, Olli-Pekka Tennilän, Mirkka Rekolan, Tiina Lehikoisen, Jouni Teittisen, Saila Susiluodon, Heidi Pyykkösen ja Niilo Rantalan, William Carlos Williamsin, Kölön, Kristian Blombergin, Aram Saroyanin, Niillas Holmbergin, Anna Tomin, Helena Kallion, Matti Niskalan, Vesa Haapalan, Aki Salmelan, Hermanni Härmälän, Heidi Karin, Pauliina Haasjoen, ynnä monen muun runoudesta.

Hän kirjoittaa kritiikistä ja tutkimuksesta, artikkeleista ja esseistä: Pauli Tapion, Hannu Poutiaisen, jälleen Olli-Pekka Tennilän, Sini Silverin, Gaston Bachelardin, Maurice Blanchot’n, Siru Kainulaisen, Eino Santasen, Anna Helteen, Deleuzen ja Guattarin, Tarja Hallbergin, Camille Paglian, jälleen Kristian Blombergin, Aki Salmelan, Mikko Keskisen, ja niin edelleen. 

 

Kuvataiteesta: Camilla Edström Ödemarkin, Mika Karhun, Anna Reivilän, Édouard Manet’n, Juhani Harrin, jälleen Cia Rinteen, Marika Oreniuksen, Mox Mäkelän, ja niin edelleen. 

 

Romaaneista: Antti Salmisen, Kari Aronpuron, Jaakko Yli-Juonikkaan, Don DeLillon, Rachel Cuskin, Aleksis Kiven, Antti Tuurin, August Strindbergin, Ulf Lundellin, Lars Görlingin, William Gaddisin. Ja omastaan: Helsinginkatu on romaani romaanista Helsinginkatu.

Niinpä niin. Siinä (osittainen) luettelo romaanin henkilöistä, henkilöistä jotka vähintään piipahtavat Helsinginkadun sivuilla nimeltä mainittuna. Varsinaisia romaanihenkilöitä he eivät siis ole; he ovat toimijoita ainoastaan poeettis-henkisellä tasolla. Kuvaan aikaa ja tilaa heidän ideoittensa ja hengentuotteittensa kautta. Kuten Räsänen-Stendhal-Kokko toteaa: ”romaani on tietä pitkin kävelevä peili, miksei sitten Helsinginkatua”.

Näytä haavasi ja poetiikkasi

Kiiltomato julkaisi maaliskuussa 2026 laajan esseen, jossa käsitellään romaaniani Helsinginkatu ja koottuja runojani Siinä ne nyt ovat. Ajattelin lisätä Pajari Räsäsen tekstiin oman julkisen kommentaarini, kohta kohdalta.

1

Essee alkaa:

Entä jos sanoisin, että Helsinginkatu on romanttinen romaani? 

 

Kysyin tätä esikoisromaaninsa hiljattain julkaisseelta Karri Kokolta sunnuntaina 12. lokakuuta 2025. Olimme Porin Yrjönkadulla, Galleria 3H+K:ssa, jossa sana- ja kuvataiteilijan näyttely Näytä haavasi oli viimeistä päivää auki. Ymmärrettävästikin kysymykseni yllätti hänet. Selitin viittaamalla Friedrich Schlegeliin ja Novalikseen, saksalaisiin varhaisromantikkoihin ja heidän romantiikkaansa.

Tämä oli häkellyttävä joskin perusteltu avaava kysymys kirjallisuudentutkijalta, jonka nimi oli minulle ennestään tuttu, mutta jota en ollut aiemmin tavannut. Vietimme yhdessä muutaman tunnin keskustellen näyttelyni töistä, mutta myös paljosta muusta. Kaikkia tapaamiseen liittyviä yksityisen ja yleisen tasoja on vaikea kuvata saati selittää. Kaksi kirjallisuusihmistä, marginaalinen kaupunki, juuri 70 vuotta täyttäneen runoilija-amateur-artistin näyttely kokeellisessa, epäkaupallisessa galleriassa, pari niistä riippumatonta tai niihin liittyvää laajaa teosta, yllin kyllin puheenaiheita. Kirjoita siitä sitten, selitä kaikille kaikki.

Romantiikalla en siis niinkään viittaa vaikkapa siihen, että Kokossa voi tunnistaa ”romanttisen herkkiksen, joka tekee joko kätkettyjä tai aivan avoimia rakkausrunoja”, vaikka totta on kyllä tuokin (Vesa Rantama, ”Runoilija otti virkkeitä sadasta masennusblogista ja loi klassikon”, HS.fi 17.1.2026). Romanttisella tarkoitan ensisijaisesti sitä, että Helsinginkatu jatkaa hyvin erityisessä mielessä romanttisen runouden, progressiivisen universaalirunouden perinnettä.

Räsäsen kysymys yllätti ja ei yllättänyt. Myönnän olevani romantikko, monessakin mielessä, siis myös Rantaman tarkoittamassa. Kaksikymmentäluvun kokoelmani ovat mitä suurimassa määrin rakkausrunoutta. Erityisesti pidän ajatuksesta, että modernismilla ja sen seurannaisilla on juuret romantiikassa. Tarvittiin romantiikka valistamaan meitä toisesta vaihtoehdosta. Toisin sanoen on perusteltua sanoa, että Schlegelin luonnehtima progressiivinen universaalirunous ennakoi modernismia: se rikkoo lajien rajoja, sekoittaa filosofiaa, kritiikkiä ja runoutta, korostaa keskeneräisyyttä ja jatkuvaa tulemista — kaikki piirteitä, joita myös Helsinginkatu omalla tavallaan ilmentää.

Mutta palataan Schlegeliin ja Räsäsen tiivistyksiin:

Romanttinen runoteos ei oikeastaan olisi yksinomaan ”runoutta” sanan tavanomaisimmassa mielessä, vaan se materialisoituisi romaanina – tai romaanin kaltaisena kokonaisuutena – joka yhdistelisi toisiinsa kertovaa epiikkaa, säemuotoista lyriikkaa, dialogia, esseistiikkaa, kritiikkiä. Novaliksen (Friedrich von Hardenberg, 1772–1801) keskeneräiseksi jäänyt romaani – siis kohtalon oikusta romaanifragmentti – Heinrich von Ofterdingen (1802, suom. 2013) on tästä leimallinen esimerkki.

Hämmentävää tulla mainituksi tällaisessa seurassa, mutta minkäs teet. Romaania aloittaessani en siis ajatellut tiettyjä esikuvia tai heidän edustamiaan poetiikkoja, mutten myöskään kuvitellut keksiväni käyttämääni sekahedelmäsopan reseptiä omasta päästäni. Jos runous ei ole vain yksi asia, kuten suosikkihokemani kuuluu, miksi romaaninkaan pitäisi?

Annetaan Räsäsen jatkaa: 

Progressiivista universaalirunous on sikäli, että se on loputtomasti tulossa, ei koskaan valmis. Helsinginkadun (ntamo 2025; viitteissä H) kanssa samoihin aikoihin julkaistun kokoomateoksen nimi on kuitenkin Siinä ne nyt ovat. Koottu runous (ntamo 2025; viitteissä S). Mutta, vaikka sanat ”siinä ne nyt ovat” muuta vihjaavat, Kokko kirjoittaa mitä romanttisimmin: ”Runoutta ei vielä ole, / runous on vasta alkamassa” (H 259). Jo lainaamassani Athenäum-fragmentissa 116 Schlegel jatkaa: ”Romanttinen runouslaji on vielä syntymässä; sen varsinainen olemus onkin, että se on aina syntymässä voimatta koskaan tulla valmiiksi” (suom. Vesa Oittinen).

So true, so true! Romaanin ensimmäisen osan päiväkirja päättyy lokakuussa 2012, mutta aika jatkuu tietysti senkin jälkeen. Seuraavat kaksi osaa ovat nekin vuoden mittaisia projekteja ja sisältävät tavallaan ehdotuksen uusien vuosiprojektien käynnistämisestä, kuten apukertojani B saattaisi asian ilmaista. Neljäs osa puolestaan on kertoja K:n ja hänen apukertojiensa A.n ja B:n loputonta, erilajisten fragmenttien katkomaa jaarittelua yhteisesti jaetusta poeettisesta hädästä ja romaanin tekemisen mahdottomuudesta. Vain viides osa ilmoittaa lopun vihdoin koittaneen. Vai ilmoittaako sittenkään? Romaanin viimeisellä sivulla lukee:

                                T H E.  E N D

                                    (jatkuu)