Kiiltomato julkaisi maaliskuussa 2026 laajan esseen, jossa käsitellään romaaniani Helsinginkatu ja koottuja runojani Siinä ne nyt ovat. Ajattelin lisätä Pajari Räsäsen tekstiin oman julkisen kommentaarini, kohta kohdalta.
1
Essee alkaa:
Entä jos sanoisin, että Helsinginkatu on romanttinen romaani?
Kysyin tätä esikoisromaaninsa hiljattain julkaisseelta Karri Kokolta sunnuntaina 12. lokakuuta 2025. Olimme Porin Yrjönkadulla, Galleria 3H+K:ssa, jossa sana- ja kuvataiteilijan näyttely Näytä haavasi oli viimeistä päivää auki. Ymmärrettävästikin kysymykseni yllätti hänet. Selitin viittaamalla Friedrich Schlegeliin ja Novalikseen, saksalaisiin varhaisromantikkoihin ja heidän romantiikkaansa.
Tämä oli häkellyttävä joskin perusteltu avaava kysymys kirjallisuudentutkijalta, jonka nimi oli minulle ennestään tuttu, mutta jota en ollut aiemmin tavannut. Vietimme yhdessä muutaman tunnin keskustellen näyttelyni töistä, mutta myös paljosta muusta. Kaikkia tapaamiseen liittyviä yksityisen ja yleisen tasoja on vaikea kuvata saati selittää. Kaksi kirjallisuusihmistä, marginaalinen kaupunki, juuri 70 vuotta täyttäneen runoilija-amateur-artistin näyttely kokeellisessa, epäkaupallisessa galleriassa, pari niistä riippumatonta tai niihin liittyvää laajaa teosta, yllin kyllin puheenaiheita. Kirjoita siitä sitten, selitä kaikille kaikki.
Romantiikalla en siis niinkään viittaa vaikkapa siihen, että Kokossa voi tunnistaa ”romanttisen herkkiksen, joka tekee joko kätkettyjä tai aivan avoimia rakkausrunoja”, vaikka totta on kyllä tuokin (Vesa Rantama, ”Runoilija otti virkkeitä sadasta masennusblogista ja loi klassikon”, HS.fi 17.1.2026). Romanttisella tarkoitan ensisijaisesti sitä, että Helsinginkatu jatkaa hyvin erityisessä mielessä romanttisen runouden, progressiivisen universaalirunouden perinnettä.
Räsäsen kysymys yllätti ja ei yllättänyt. Myönnän olevani romantikko, monessakin mielessä, siis myös Rantaman tarkoittamassa. Kaksikymmentäluvun kokoelmani ovat mitä suurimassa määrin rakkausrunoutta. Erityisesti pidän ajatuksesta, että modernismilla ja sen seurannaisilla on juuret romantiikassa. Tarvittiin romantiikka valistamaan meitä toisesta vaihtoehdosta. Toisin sanoen on perusteltua sanoa, että Schlegelin luonnehtima progressiivinen universaalirunous ennakoi modernismia: se rikkoo lajien rajoja, sekoittaa filosofiaa, kritiikkiä ja runoutta, korostaa keskeneräisyyttä ja jatkuvaa tulemista — kaikki piirteitä, joita myös Helsinginkatu omalla tavallaan ilmentää.
Mutta palataan Schlegeliin ja Räsäsen tiivistyksiin:
Romanttinen runoteos ei oikeastaan olisi yksinomaan ”runoutta” sanan tavanomaisimmassa mielessä, vaan se materialisoituisi romaanina – tai romaanin kaltaisena kokonaisuutena – joka yhdistelisi toisiinsa kertovaa epiikkaa, säemuotoista lyriikkaa, dialogia, esseistiikkaa, kritiikkiä. Novaliksen (Friedrich von Hardenberg, 1772–1801) keskeneräiseksi jäänyt romaani – siis kohtalon oikusta romaanifragmentti – Heinrich von Ofterdingen (1802, suom. 2013) on tästä leimallinen esimerkki.
Hämmentävää tulla mainituksi tällaisessa seurassa, mutta minkäs teet. Romaania aloittaessani en siis ajatellut tiettyjä esikuvia tai heidän edustamiaan poetiikkoja, mutten myöskään kuvitellut keksiväni käyttämääni sekahedelmäsopan reseptiä omasta päästäni. Jos runous ei ole vain yksi asia, kuten suosikkihokemani kuuluu, miksi romaaninkaan pitäisi?
Annetaan Räsäsen jatkaa:
Progressiivista universaalirunous on sikäli, että se on loputtomasti tulossa, ei koskaan valmis. Helsinginkadun (ntamo 2025; viitteissä H) kanssa samoihin aikoihin julkaistun kokoomateoksen nimi on kuitenkin Siinä ne nyt ovat. Koottu runous (ntamo 2025; viitteissä S). Mutta, vaikka sanat ”siinä ne nyt ovat” muuta vihjaavat, Kokko kirjoittaa mitä romanttisimmin: ”Runoutta ei vielä ole, / runous on vasta alkamassa” (H 259). Jo lainaamassani Athenäum-fragmentissa 116 Schlegel jatkaa: ”Romanttinen runouslaji on vielä syntymässä; sen varsinainen olemus onkin, että se on aina syntymässä voimatta koskaan tulla valmiiksi” (suom. Vesa Oittinen).
So true, so true! Romaanin ensimmäisen osan päiväkirja päättyy lokakuussa 2012, mutta aika jatkuu tietysti senkin jälkeen. Seuraavat kaksi osaa ovat nekin vuoden mittaisia projekteja ja sisältävät tavallaan ehdotuksen uusien vuosiprojektien käynnistämisestä, kuten apukertojani B saattaisi asian ilmaista. Neljäs osa puolestaan on kertoja K:n ja hänen apukertojiensa A.n ja B:n loputonta, erilajisten fragmenttien katkomaa jaarittelua yhteisesti jaetusta poeettisesta hädästä ja romaanin tekemisen mahdottomuudesta. Vain viides osa ilmoittaa lopun vihdoin koittaneen. Vai ilmoittaako sittenkään? Romaanin viimeisellä sivulla lukee:
T H E. E N D
(jatkuu)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti