Kaikki on mahdollista

10

Pääsemme vihdoin romaanista runouteen, mutta tässäkään tapauksessa sinne ei ole menemistä kulkematta Helsingegatanin kautta.

Kokeellisine kritiikkeineen Helsinginkatu muodostaa suurenmoisen johdatuksen nykyrunouteen ja erityisesti proseduraalisen runouden poetiikkaan. Sitä kannattaa lukea rinta rinnan kokoomateoksen Siinä ne nyt ovat. Koottu runous kanssa. Viimeksi mainittu sisältää hyvin tervetulleen liitteen, ”Huomautuksia” (S 495–504), joka käsittää ikään kuin metodin esityksen jokaisesta kokoomateokseen valitusta kolmestatoista kokoelmasta.

Romaanin toinen osa on juuri sitä, eli vuoden mittainen lukupäiväkirja toteuttaa poeettisen elämäntavan lukemisen ja kirjoittamisen toisiinsa kuuluvina toimintoina. Entä kuuluuko lukupäiväkirja romaaniin, jos sitä ei ole kirjoitettu romaani mielessä? Tai mitä tulee ajatella, jos koottujen perään sijoitetut huomautukset alkavat näin hivuttautua osaksi romaania? Minulla henkilökohtaisesti ei ole minkäänlaisia vaikeuksia keskustella julkisesti teoksistani tai niiden tulkinnoista. Minä en tunne häpeää tai nolouden tunteita niitä käsiteltäessä. Ei ole mitään kiellettyä aluetta. (Kuten ei ole myöskään täysin "riippumatonta" kriitikkoa.) Räsäsen valinta ryhtyä kirjoittamaan teoksistani mieluummin esseen kuin kritiikin "säännöillä" kertoo paitsi teosteni luonteesta myös kirjailijan ja kriitikon erityisyyksistä. 

Syistä, joista en saa aivan kiinni, esseen viimeinen jakso tuntuu omasta näkökulmastani kaikkein triviaaleimmalta. Räsänen käy läpi yksittäisiä kokoelmiani ja niiden ominaisuuksia, mutta en keksi sinänsä kelpo huomioihin mitään kommentoitavaa. (Poikkeuksena ehkä sekä Räsäsen että Vesa Rantaman nuivuus Töllöttimen kohdalla. Eihän se ole millään mittapuulla runoutta ja sitä paitsi liian laaja tässä yhteydessä julkaistavaksi. Sen sijaan voisin kirjoittaa kokonaisen esseen teoksen omalaatuisuudesta: mitä kirjailija itse asiassa tekee katsellessaan maailmaa ja yrittäessään tehdä siitä selkoa.) Oli miten proustilaisittain oli, onko runous sittenkin jotain paljon paljon intiimimpää kuin römäänïtäïdë? Minulle riittää kokoava huomautus:

Siinä ne nyt ovat. Koottu runous ei ole tilinpäätös, vaan päänavaus, Uno Boyn päättävästä päänaukomisesta (”1 ÄTA HÖNA // 2 ANNA PILLUA // 3 YORICK KÄVI TÄÄLLÄ / niin monen kannettavana”, S 28) aina Käsikirjoituksen päättävään säkeeseen, jota en nyt tähän lainaa – lue itse. Runollinen nero, William Blaken sanoin Poetic Genius, kuuluu kaikille, ei vain poikkeusyksilölle, yksilölliselle ”nerolle”, Yorick-Sternelle (kuten Goethe Sterneä kutsui) tai Novalikselle, René Charille tai Paul Celanille. Yksin kirjoittaminen on mahdotonta, kaikkeudessa jossa kaikki on mahdollista.

 

Mustan sivun tekijät

9

Lähestymme toista arkaa aluetta. "Helsinginkadun ja Kootun runouden lukija saattaa tunnistaa siellä täällä sitaatin, jota ei ole sellaiseksi merkitty", esseisti toteaa. Sitaattien merkitseminen, merkitsemättä jättäminen tai sitaattien merkitsemisen muunteleminen kuuluvat metodeihini. Jotkut puhuvat varkaudesta tai plagiaatista tai pastissista tai jostain muusta luvattoman lainaamisen keinosta. Minulle nämä ovat keinoja keinojen joukossa. Kollaasi, uudelleen kehystäminen, löydetty runous, löydetty taide. Pätevä käsite on etenkin appropriaatio eli "omaksi ottamisen taide", kuten Irmeli Hautamäki asian ilmaisee. 

Päiväkirjamerkintä keskiviikolta 26.9.2012 sisältää pitkän kappaleen, joka on suora lainaus, tai oikeammin käännös Walter Benjaminin kuuluisasta Angelus Novus -tulkinnasta (”Kleellä on maalaus, jonka nimi on ’Angelus Novus’. Se esittää enkeliä”, ja niin edelleen, H 78; katkelma ei kokonaisuudessaan tarkalleen vastaa Raija Sirosen suomennosta Messiaanisen sirpaleita -käännösvalikoimassa vuodelta 1989). Benjamin, jota ei tämän sitaatin yhteydessä mainita, kerrotaan hieman myöhemmin lähteeksi toiselle lainaukselle, joka sisältää muun muassa tämän: ”vain kopioitaessa teksti komentaa sen parissa työskentelevää sielua” (H 141).

Kuten Räsänen pitkässä selonteossaan toteaa: Helsinginkadun tekijyys jakautuu moniaalle. 

Toisaalla Helsinginkadussa siteerataan René Charia, sisennetyn lyhyen kappaleen verran. Charin aforismin suomennos on lainattu Juha Vartolta: ”Älä katso kuin kerran aaltoa, jonka ankkuri tekee mereen.” Sisennyksellä lainaukseksi merkityn kappaleen jälkeen seuraa sisentämätön kappale, joka näyttäisi ikään kuin kommentoivan Charin aforismia: ”Runous on kaikista kirkkaista vesistä se, joka vähimmin viipyilee siltojensa kuvajaisissa.” (H 139.) Tämäkin on sitaatti, tai oikeastaan suomennos Charin aforismista: ”La poésie est de toutes les eaux claires celle qui s’attarde le moins aux reflets de ses ponts.” Kriitikkona voisin siis sanoa, minäkin, että ”kaipaan sisennyksiä ja graafisia ratkaisuja” (H 125), kuten Kokon lainaama ”Sami L.”, siis Liuhto. Sekä Kootun runouden että Helsinginkadun sivuilta voi siellä täällä tunnistaa vastaavanlaisia suoria, mutta merkitsemättömiä sitaatteja, esimerkiksi Platonin Pidoista (”Mene siis kauniina / kauniimman luo”, S 88) ja Paul Celanin runosta ”Engführung” (”Älä lue enää – katso! / Älä katso enää – mene!”, H 248). Lukijan on siis syytä olla varuillaan, ettei pane kaikkea lukemaansa tekijän nimiin. 

 

Ilkikurista? Epäilemättä. Ja samaan aikaan vakavaa. Kokko pohtii tekijyyttä niin teoriassa kuin käytännössäkin: ”Romanttinen käsitys tekijästä antaa tilaa jonkinlaiselle aineistojen prosessoijalle” (H 181). Romanttinen käsitys tekijästä voi kuitenkin yllättää, jos menemme romantiikan lähteille, ns. esi- ja varhaisromantiikkaan. Saksalaiset (varhais)romantikot suhtautuivat nimittäin tekijyyteen luovasti ja vapaamielisesti: yksilöllisen neron toteuttamisen sijaan – tai sellaisen ohessa – he harjoittivat synfilosofoimista eli yhdessä ajattelua ja kollektiivista kirjoittamista. Friedrich Schlegel julkaisi Athenäumissa Novaliksen fragmentteja ja sujautti sekaan omiaan, ja myös toisin päin, julkaisi Novaliksen fragmentteja omiensa lomassa.

Totaalisin sitaatti Helsinginkadussa on peräisin kahdesta lähteestä. Räsänen valaisee:

Laurence Sterne sisällyttää Tristram Shandyyn (1759–67, suom. 1998) ankaran läksytyksen plagiarismia vastaan, mainitsematta, että tuo tekstinpätkä on kopioitu Robert Burtonin teoksesta The Anatomy of Melancholy. On ikään kuin Kokko panisi vahingon – ja vahingonilon – kiertämään lainaamalla Sterneltä mustan sivun Helsinginkatuun (H 377). Mainitsin hänelle tästä. Hän huomautti, että sivun täyttävä musta suorakaide on kuitenkin tuttu paitsi juuri Tristram Shandysta, myös Kari Aronpuron kokeellisesta romaanista Aperitiff – avoin kaupunki (kolme painosta, kolme laitosta: 1965, 1978, 2015), jossa se viittaa kalkkeeri- eli hiilipaperiin, siis kopiointitekniikkaan kirjoituskoneiden aikakaudella. 

Olen omimisesta ylpeä. Kuten Sternen ja Aronpuron tapaukset osoittavat, mustan sivun toistossa ollaan monessa mielessä olennaisen äärellä. Esiin nousevat kysymykset lainaamisen periaatteista ja tekniikasta. Musta ovi tai aukko myös sulkee sen, mistä lähdettiin liikkeelle romaanin alussa eli Aronpuron syntymäpäivästä kesäkuun viimeisenä päivänä vuonna 2012. Muistan kun romaanin ilmestyttyä kävin  Tampereella ja näytin sitaattia vieressäni istuvalle vanhemmalle kollegalle. Naurahdimme molemmat tyytyväisinä ja ehkä vähän ylpeinäkin.

Kritiikin lajit sade, sumu, auer, tuuli

8

Mistä edes tiedämme, mikä kaikki on kritiikkiä? Kritikissä ei välttämättä lue: "Tämä tässä on kritiikki" tai "Tämä tässä ei ole kritiikki". Kehotan varautumaan:

Siltoja, metroasemia, liikenneterminaaleja, yleisiä kirjastoja ja muita ihmisen tekemiä rakennelmia arvioidaan yleensä niiden käytännöllisyyden jos kohta myös esteettisyyden perusteella. Entä jos ne olisivatkin kommentaareja runouteen? Samaa voisi kysyä luonnolta. Niitty, lehto, koski tai jättömaa kritiikin muotona tai sovelluksena. Sade, sumu, auer, tuuli. (H 125.)

Toisin kuin useimmat luulevat, kritiikillä on merkitystä. Se on osa sitä sosiaalista veistosta, josta oppi-isäni Joseph Beuys puhui. Jotain tapahtuu, kun pannaan tapahtumaan.

Teos ei ole enää kritiikin jälkeen sama. Miten se voisikaan olla, jos paitsi arkkitehtuuri ja muut ihmisen luomukset, myös niitty, lehto, koski tai jättömaa nähdään – tai jätetään näkemättä, kunnes joku tämän mahdollisuuden oivaltaa – kritiikin muotona tai sovelluksena, kommentaarina runouteen, ja jos runous toteutuu tullessaan luetuksi, kommentoiduksi, osaksi päättymätöntä keskustelua? Sateen, sumun, autereen, tuulen kommentoimaksi?

Romaania aloittaessani vuonna 2012 olin 57-vuotias, en enää nuori mutten vielä eläkeikäinenkään, kuten nyt. Kirjoitin ajattelematta, mitä ihmiset siitä sanoisivat. Olin tottunut siihen, että kritiikin määrä oli vähentynyt ja kohdistui lähinnä minua paljon nuorempiin, kuten tietysti kuuluukin. Se, että pohdin kritiikin kirjoittamista omasta teoksestani, oli ajatuksena enemmän konseptualistinen kuin kitkerä. Kuka semmoisen minulta kieltäisi? Ja jos en minä sitä tekisi, niin kuka sitten?

Helsinginkatu sekä tematisoi kritiikkiä, ennakoi sitä, että sisältää kokeilevaa kritiikkiä. Sosiaalisessa mediassa Kokko taannoin kertoi harkitsevansa oman teoksensa kritiikin kirjoittamista, kokeellisen kritiikin muotona.

Tapaan toistaa jostain mukaan tarttunutta ajatusta, joka saattaa olla omani tai sitten ei: "Runous ei ole vain yksi asia." Oli miten oli, se on yhtä aikaa sama ja eri. Se pysyy samana, mutta muuttuakseen sen täytyy tulla luetuksi. 

Ja sittenkin: ”Runo, ainakin kirjan sivulle painettu, on jokaiselle lukijalle periaatteessa sama. Runo ei muutu, vaikka lukija muuttuu.” (H 180.) Tähän tahdon lukijana ja kriitikkona uskoa. Sekä teoksen muuttumattomuuteen että omaan muutokseeni. Kokko lainaa Tuija Välipakan kokoelmaa Uutisia! (2018), joka kehottaa: ”lue tämä ääneen.” Sillä: ”sanat jotka sanot ääneen muuttavat aivojasi pysyvästi.” (H 102.) Toivotan tervetulleeksi muutoksen. Ei onneksi vain mikromuovia, vaan myös runon hiukkasia tarttuu elävään kudokseeni, runosta joka vaeltaa hengittämäni ”ilman läpi” (H 39), ”matkalla mahdollisen ääriin” (H 250).