Kritiikin lajit sade, sumu, auer, tuuli

8

Mistä edes tiedämme, mikä kaikki on kritiikkiä? Kritikissä ei välttämättä lue: "Tämä tässä on kritiikki" tai "Tämä tässä ei ole kritiikki". Kehotan varautumaan:

Siltoja, metroasemia, liikenneterminaaleja, yleisiä kirjastoja ja muita ihmisen tekemiä rakennelmia arvioidaan yleensä niiden käytännöllisyyden jos kohta myös esteettisyyden perusteella. Entä jos ne olisivatkin kommentaareja runouteen? Samaa voisi kysyä luonnolta. Niitty, lehto, koski tai jättömaa kritiikin muotona tai sovelluksena. Sade, sumu, auer, tuuli. (H 125.)

Toisin kuin useimmat luulevat, kritiikillä on merkitystä. Se on osa sitä sosiaalista veistosta, josta oppi-isäni Joseph Beuys puhui. Jotain tapahtuu, kun pannaan tapahtumaan.

Teos ei ole enää kritiikin jälkeen sama. Miten se voisikaan olla, jos paitsi arkkitehtuuri ja muut ihmisen luomukset, myös niitty, lehto, koski tai jättömaa nähdään – tai jätetään näkemättä, kunnes joku tämän mahdollisuuden oivaltaa – kritiikin muotona tai sovelluksena, kommentaarina runouteen, ja jos runous toteutuu tullessaan luetuksi, kommentoiduksi, osaksi päättymätöntä keskustelua? Sateen, sumun, autereen, tuulen kommentoimaksi?

Romaania aloittaessani vuonna 2012 olin 57-vuotias, en enää nuori mutten vielä eläkeikäinenkään, kuten nyt. Kirjoitin ajattelematta, mitä ihmiset siitä sanoisivat. Olin tottunut siihen, että kritiikin määrä oli vähentynyt ja kohdistui lähinnä minua paljon nuorempiin, kuten tietysti kuuluukin. Se, että pohdin kritiikin kirjoittamista omasta teoksestani, oli ajatuksena enemmän konseptualistinen kuin kitkerä. Kuka semmoisen minulta kieltäisi? Ja jos en minä sitä tekisi, niin kuka sitten?

Helsinginkatu sekä tematisoi kritiikkiä, ennakoi sitä, että sisältää kokeilevaa kritiikkiä. Sosiaalisessa mediassa Kokko taannoin kertoi harkitsevansa oman teoksensa kritiikin kirjoittamista, kokeellisen kritiikin muotona.

Tapaan toistaa jostain mukaan tarttunutta ajatusta, joka saattaa olla omani tai sitten ei: "Runous ei ole vain yksi asia." Oli miten oli, se on yhtä aikaa sama ja eri. Se pysyy samana, mutta muuttuakseen sen täytyy tulla luetuksi. 

Ja sittenkin: ”Runo, ainakin kirjan sivulle painettu, on jokaiselle lukijalle periaatteessa sama. Runo ei muutu, vaikka lukija muuttuu.” (H 180.) Tähän tahdon lukijana ja kriitikkona uskoa. Sekä teoksen muuttumattomuuteen että omaan muutokseeni. Kokko lainaa Tuija Välipakan kokoelmaa Uutisia! (2018), joka kehottaa: ”lue tämä ääneen.” Sillä: ”sanat jotka sanot ääneen muuttavat aivojasi pysyvästi.” (H 102.) Toivotan tervetulleeksi muutoksen. Ei onneksi vain mikromuovia, vaan myös runon hiukkasia tarttuu elävään kudokseeni, runosta joka vaeltaa hengittämäni ”ilman läpi” (H 39), ”matkalla mahdollisen ääriin” (H 250).