Mustan sivun tekijät

9

Lähestymme toista arkaa aluetta. "Helsinginkadun ja Kootun runouden lukija saattaa tunnistaa siellä täällä sitaatin, jota ei ole sellaiseksi merkitty", esseisti toteaa. Sitaattien merkitseminen, merkitsemättä jättäminen tai sitaattien merkitsemisen muunteleminen kuuluvat metodeihini. Jotkut puhuvat varkaudesta tai plagiaatista tai pastissista tai jostain muusta luvattoman lainaamisen keinosta. Minulle nämä ovat keinoja keinojen joukossa. Kollaasi, uudelleen kehystäminen, löydetty runous, löydetty taide. Pätevä käsite on etenkin appropriaatio eli "omaksi ottamisen taide", kuten Irmeli Hautamäki asian ilmaisee. 

Päiväkirjamerkintä keskiviikolta 26.9.2012 sisältää pitkän kappaleen, joka on suora lainaus, tai oikeammin käännös Walter Benjaminin kuuluisasta Angelus Novus -tulkinnasta (”Kleellä on maalaus, jonka nimi on ’Angelus Novus’. Se esittää enkeliä”, ja niin edelleen, H 78; katkelma ei kokonaisuudessaan tarkalleen vastaa Raija Sirosen suomennosta Messiaanisen sirpaleita -käännösvalikoimassa vuodelta 1989). Benjamin, jota ei tämän sitaatin yhteydessä mainita, kerrotaan hieman myöhemmin lähteeksi toiselle lainaukselle, joka sisältää muun muassa tämän: ”vain kopioitaessa teksti komentaa sen parissa työskentelevää sielua” (H 141).

Kuten Räsänen pitkässä selonteossaan toteaa: Helsinginkadun tekijyys jakautuu moniaalle. 

Toisaalla Helsinginkadussa siteerataan René Charia, sisennetyn lyhyen kappaleen verran. Charin aforismin suomennos on lainattu Juha Vartolta: ”Älä katso kuin kerran aaltoa, jonka ankkuri tekee mereen.” Sisennyksellä lainaukseksi merkityn kappaleen jälkeen seuraa sisentämätön kappale, joka näyttäisi ikään kuin kommentoivan Charin aforismia: ”Runous on kaikista kirkkaista vesistä se, joka vähimmin viipyilee siltojensa kuvajaisissa.” (H 139.) Tämäkin on sitaatti, tai oikeastaan suomennos Charin aforismista: ”La poésie est de toutes les eaux claires celle qui s’attarde le moins aux reflets de ses ponts.” Kriitikkona voisin siis sanoa, minäkin, että ”kaipaan sisennyksiä ja graafisia ratkaisuja” (H 125), kuten Kokon lainaama ”Sami L.”, siis Liuhto. Sekä Kootun runouden että Helsinginkadun sivuilta voi siellä täällä tunnistaa vastaavanlaisia suoria, mutta merkitsemättömiä sitaatteja, esimerkiksi Platonin Pidoista (”Mene siis kauniina / kauniimman luo”, S 88) ja Paul Celanin runosta ”Engführung” (”Älä lue enää – katso! / Älä katso enää – mene!”, H 248). Lukijan on siis syytä olla varuillaan, ettei pane kaikkea lukemaansa tekijän nimiin. 

 

Ilkikurista? Epäilemättä. Ja samaan aikaan vakavaa. Kokko pohtii tekijyyttä niin teoriassa kuin käytännössäkin: ”Romanttinen käsitys tekijästä antaa tilaa jonkinlaiselle aineistojen prosessoijalle” (H 181). Romanttinen käsitys tekijästä voi kuitenkin yllättää, jos menemme romantiikan lähteille, ns. esi- ja varhaisromantiikkaan. Saksalaiset (varhais)romantikot suhtautuivat nimittäin tekijyyteen luovasti ja vapaamielisesti: yksilöllisen neron toteuttamisen sijaan – tai sellaisen ohessa – he harjoittivat synfilosofoimista eli yhdessä ajattelua ja kollektiivista kirjoittamista. Friedrich Schlegel julkaisi Athenäumissa Novaliksen fragmentteja ja sujautti sekaan omiaan, ja myös toisin päin, julkaisi Novaliksen fragmentteja omiensa lomassa.

Totaalisin sitaatti Helsinginkadussa on peräisin kahdesta lähteestä. Räsänen valaisee:

Laurence Sterne sisällyttää Tristram Shandyyn (1759–67, suom. 1998) ankaran läksytyksen plagiarismia vastaan, mainitsematta, että tuo tekstinpätkä on kopioitu Robert Burtonin teoksesta The Anatomy of Melancholy. On ikään kuin Kokko panisi vahingon – ja vahingonilon – kiertämään lainaamalla Sterneltä mustan sivun Helsinginkatuun (H 377). Mainitsin hänelle tästä. Hän huomautti, että sivun täyttävä musta suorakaide on kuitenkin tuttu paitsi juuri Tristram Shandysta, myös Kari Aronpuron kokeellisesta romaanista Aperitiff – avoin kaupunki (kolme painosta, kolme laitosta: 1965, 1978, 2015), jossa se viittaa kalkkeeri- eli hiilipaperiin, siis kopiointitekniikkaan kirjoituskoneiden aikakaudella. 

Olen omimisesta ylpeä. Kuten Sternen ja Aronpuron tapaukset osoittavat, mustan sivun toistossa ollaan monessa mielessä olennaisen äärellä. Esiin nousevat kysymykset lainaamisen periaatteista ja tekniikasta. Musta ovi tai aukko myös sulkee sen, mistä lähdettiin liikkeelle romaanin alussa eli Aronpuron syntymäpäivästä kesäkuun viimeisenä päivänä vuonna 2012. Muistan kun romaanin ilmestyttyä kävin  Tampereella ja näytin sitaattia vieressäni istuvalle vanhemmalle kollegalle. Naurahdimme molemmat tyytyväisinä ja ehkä vähän ylpeinäkin.