Monta K:ta

4

Romaanissa mainitaan ja siinä esiintyy myös todellisia henkilöitä. Sen lajityyppi on ja ei ole autofiktio tai avainromaani. Aikalaiskuvaus juu, dokumenttiromaani tjaa. Kerroksia löytyy. K voi olla kertoja, kirjailija tai teoksen kannessa nimetty KK. Apukertojat A ja B voivat olla Aleksis ja Blomberg tai sitten eivät. Lopussa, kun romaanin mahdottomuus lopulta toteutuu, kirjailija K ja tekijä T sulautuvat yhdeksi, koska muutakaan ratkaisua ei ole. Yhteisesti jaettu poeettinen hätä ei tunne vaihtoehtoja.

Selkeimmän poikkeuksen koko romaanissa tekee "Katja", K:n ex-naisystävä. Hänet mainitaan nimeltä pätevästä syystä. Teoksen kattama aikaväli on noin kaksitoista vuotta, ja K:n mielestä olisi lukijaa kohtaan väärin, jos Katja ei esiintyisi romaanissa vaikka hän ja K seurustelivat keskenään puolet tästä ajasta. Apukertojat olivat samaa mieltä. Suhteen käänteet eivät toisaalta muodosta romaanin pääsisältöä ja niitä käsitellään vain kursorisesti, mutta romanttiseen suhteeseen viittaaminen tekee K:sta yhtä kaikki kokonaisemman ja inhimillisemmän. (K luetutti käsikirjoituksen "Katjaa" koskevat jaksot etukäteen Katjalla, ja tämä hyväksyi lukemansa muutaman vähäisen tarkistuksen jälkeen. "Aika rohkea ja paljastava", Katja kommentoi, "mutta sehän on romaani.")

Todellisuuden tasoja edustaa romaanissa myös runoilija Arthur Rimbaud. Rimbaud vieraili sirkuksen mukana Skandinaviassa kesällä 1877, ja romaanin kertojat kertaavat lämpimikseen hänen vaiheitaan Pohjolassa. "Todellisin", vaikkakin keksitty, on jakso, jossa kuvataan runoilijan iltakävelyä syreenintuoksuisessa Tukholmassa. Kuinka ollakaan tämä kahden sivun mittainen tunnelmapala on kirjailijan – siis minun – tähän mennessä ainut yritys puhtaan fiktion saralla ikinä. (Kuvioon sopii, että hyvästä yrityksestä huolimatta kuvitelma osoittautuu mahdottomaksi.)

Vielä yksi taso. Käsikirjoitusta valmistellessaan kirjailija pyysi yhdeksältä kollegaltaan lyhyttä Rimbaud'hon liittyvää pienoisesseetä tai henkilökohtaista tekstinpätkää romaaniin liitettäväksi. Kuten Räsänen aivan oikein toteaa, "Helsinginkadun tekijyys jakautuu moniaalle". Annetaan hänen luetella, keiden kesken: Kristian Blomberg, Einari Aaltonen, Miitsu Valkama, Tiina Lehikoinen, J. K. Ihalainen, Alexandra Salmela, Vesa Haapala, Terhi Forssén. (Räsänen huomaa, että romaaniin päätyi lopulta yhdeksän luvatun sijaan "vain" kahdeksan tekstiä. Tämä epäkohta on kirjailijan ja hänen kustantajansa "harkittu", kokeellisen kollaasiromaanin tasoja lisäävä lapsus ja perustui siihen, että yksi kutsuista ei lopulta toteutunut.)

Katua kävelevä peili

3

Romantikkoihin viittaaminen jatkuu:

Runous vaatii niin tekijältään kuin lukijaltaan jotain, mitä romantikkojen romantikko John Keats (1795–1821) kutsuu negatiiviseksi kyvyksi, kykyä heittäytyä ja sietää ymmällään oloa. Saattaa nimittäin käydä niin, että runot ”vaikuttavat hetkittäin ymmärrettäviltä, mutta jättävät lukijan miellyttävästi ymmälleen. On pakko heittäytyä mukaan” (H 103). Tämän lainauksen kontekstissa puheena on Erkka Filanderin Adoraatio eli Seremonia Johannes Kastajalle (2018), yksi lukuisista runoteoksista, joista Helsinginkadussa puhutaan. 

Ymmällään olon, kaaoksen ja epävarmuuden sietäminen, sen hyväksyminen, että runous on muutakin kuin viisaita sanoja kauniissa järjestyksessä. Tässä yksi ikuisuusaiheista, joita pohdimme Leevi-vainaan kanssa. Vastavoimat ovat valtavia. Kuten Filanderin teosta käsittelevässä merkinnässä todetaan: "Mitä tämä on? Toiset uskovat, ja toiset epäilevät ankarasti. Runous, niin kuin kuka tahansa, voi esittää väitelauseita ihmisen kyvystä voittaa näkyväinen, ja liittää evankeliumin sanoja niiden tueksi. Mene ja tiedä. Toisaalta jos jälkimodernin perkeleen laskemat algoritmit pystyvät hallitsemaan ja muokkaamaan sieluja, miksemme kävisi vastahyökkäykseen ja yrittäisi itse. Runoudella voisi olla juuri ja juuri mahdollisuus tuota pahan perikuvaa vastaan. Keksi itse parempi."

Tämän jälkeen esseessä seuraa kymmenien erisnimien luettelo. Kirjailijoita taiteilijoita ja tutkijoita, joiden teoksia, tekemisiä ja ajatuksia olen nimeltä mainiten romaanissani käsitellyt. Siis käsitellyt, en pelkästään lainannut. Tässä suhteessa Helsinginkatu on harkittu aikalaiskuvaus. Kirjoittaessani runoudesta ja taiteesta kuvaan ajan kohinaa ja osallistun siihen. Se on esitys romaanin halusta ja positiivisesta kyvystä heittäytyä ja ottaa riskejä jotta kaaokseen ja pimeään saataisiin selkeyttä ja valoa.

Seuraavassa Räsäsen kokoama nimiluettelo. He kaikki kulkevat Helsinginkadulla:

Kokko kirjoittaa runoudesta ja runoilijoista, runoteoksista: Cia Rinteen, Juha Raution, Tytti Heikkisen, Stina Saaren, Harry Salmenniemen, Kari Aronpuron, Ezra Poundin, Sami Liuhdon, Tuija Välipakan, Auli Särkiö-Pitkäsen, Martin Högströmin, Marianne Mooren, Paavo Kässin, Leevi Lehdon, John Ashberyn, Maria Matinmikon, Ester Nuoren Lepän, Juhani Räisäsen, Helena Sinervon, Stéphane Mallarmén, Lassi Hyvärisen, Sanna Karlströmin, Olli-Pekka Tennilän, Mirkka Rekolan, Tiina Lehikoisen, Jouni Teittisen, Saila Susiluodon, Heidi Pyykkösen ja Niilo Rantalan, William Carlos Williamsin, Kölön, Kristian Blombergin, Aram Saroyanin, Niillas Holmbergin, Anna Tomin, Helena Kallion, Matti Niskalan, Vesa Haapalan, Aki Salmelan, Hermanni Härmälän, Heidi Karin, Pauliina Haasjoen, ynnä monen muun runoudesta.

Hän kirjoittaa kritiikistä ja tutkimuksesta, artikkeleista ja esseistä: Pauli Tapion, Hannu Poutiaisen, jälleen Olli-Pekka Tennilän, Sini Silverin, Gaston Bachelardin, Maurice Blanchot’n, Siru Kainulaisen, Eino Santasen, Anna Helteen, Deleuzen ja Guattarin, Tarja Hallbergin, Camille Paglian, jälleen Kristian Blombergin, Aki Salmelan, Mikko Keskisen, ja niin edelleen. 

 

Kuvataiteesta: Camilla Edström Ödemarkin, Mika Karhun, Anna Reivilän, Édouard Manet’n, Juhani Harrin, jälleen Cia Rinteen, Marika Oreniuksen, Mox Mäkelän, ja niin edelleen. 

 

Romaaneista: Antti Salmisen, Kari Aronpuron, Jaakko Yli-Juonikkaan, Don DeLillon, Rachel Cuskin, Aleksis Kiven, Antti Tuurin, August Strindbergin, Ulf Lundellin, Lars Görlingin, William Gaddisin. Ja omastaan: Helsinginkatu on romaani romaanista Helsinginkatu.

Niinpä niin. Siinä (osittainen) luettelo romaanin henkilöistä, henkilöistä jotka vähintään piipahtavat Helsinginkadun sivuilla nimeltä mainittuna. Varsinaisia romaanihenkilöitä he eivät siis ole; he ovat toimijoita ainoastaan poeettis-henkisellä tasolla. Kuvaan aikaa ja tilaa heidän ideoittensa ja hengentuotteittensa kautta. Kuten Räsänen-Stendhal-Kokko toteaa: ”romaani on tietä pitkin kävelevä peili, miksei sitten Helsinginkatua”.

Runoutta ei vielä ole

2

Asiat ovat samaan aikaan selkeitä ja monimutkaisia. Tätä piirrettä kuvaamaan edellä jo kertaalleen toistettu lainaus romaanin kolmannesta osasta:

”Runoutta ei vielä ole, / runous on vasta alkamassa”

Tärkeää tässä ei ole sanojen sisältö vaan niitä ympäröivät lainausmerkit. Sitaatti toisin sanoen kuvastaa Räsäsen hahmottelemaa teemaa asioiden alusta ja lopusta, mutta pointtini on toisaalla. Säkeet ovat siis peräisin Helsinginkadusta, sen kolmannen osan lopusta, mutta lainausmerkit Räsäsen esseestä. Miksi tämän eron tekeminen on tärkeää? No siksi, että romaanissa sitaattien merkitsemiseen on suhtauduttu, hmm, hyvin vapaamielisesti. Toisinaan lähde mainitaan, toisinaan laina ilmaistaan typografisella tai muulla muutoksella. Joskus lainausmerkit ovat puhtaasti tekijän omaa keksintöä. Tässä tapauksessa ajatus on joko omani tai niin yleinen, että lähteen merkitsemisessä ei ole mieltä. Blogipäivityksen alla ei ole myöskään tiettyyn teokseen tai tekijään viittaavaa tunnistetta. (Mikä sekään ei vielä takaa mitään, koska tunnisteita ei ole syystä tai toisesta käytetty ainoassakaan kyseisen joulukuun päivityksessä.) Ehkä intouduin vuoden päätteeksi kokeilemaan siipieni kantavuutta ja yritin sanoa sanottavani ilman tukeutumista toisten muotoiluihin. Räsäsen seuraava runositaatti tavoittelee samaa ajatusta:

Ehkä lopulta romanttisen fragmentin tarkoittama – loputtomasti tarkoittama, tavoittamaton – kokonaisuus olisi universaali ihminen, sillä ”kaikki ihmiset saman ihmisen / fragmentteja”, kuten Kokko kirjoittaa (H 255)?

Näytä haavasi ja poetiikkasi

Kiiltomato julkaisi maaliskuussa 2026 laajan esseen, jossa käsitellään romaaniani Helsinginkatu ja koottuja runojani Siinä ne nyt ovat. Ajattelin lisätä Pajari Räsäsen tekstiin oman julkisen kommentaarini, kohta kohdalta.

1

Essee alkaa:

Entä jos sanoisin, että Helsinginkatu on romanttinen romaani? 

 

Kysyin tätä esikoisromaaninsa hiljattain julkaisseelta Karri Kokolta sunnuntaina 12. lokakuuta 2025. Olimme Porin Yrjönkadulla, Galleria 3H+K:ssa, jossa sana- ja kuvataiteilijan näyttely Näytä haavasi oli viimeistä päivää auki. Ymmärrettävästikin kysymykseni yllätti hänet. Selitin viittaamalla Friedrich Schlegeliin ja Novalikseen, saksalaisiin varhaisromantikkoihin ja heidän romantiikkaansa.

Tämä oli häkellyttävä joskin perusteltu avaava kysymys kirjallisuudentutkijalta, jonka nimi oli minulle ennestään tuttu, mutta jota en ollut aiemmin tavannut. Vietimme yhdessä muutaman tunnin keskustellen näyttelyni töistä, mutta myös paljosta muusta. Kaikkia tapaamiseen liittyviä yksityisen ja yleisen tasoja on vaikea kuvata saati selittää. Kaksi kirjallisuusihmistä, marginaalinen kaupunki, juuri 70 vuotta täyttäneen runoilija-amateur-artistin näyttely kokeellisessa, epäkaupallisessa galleriassa, pari niistä riippumatonta tai niihin liittyvää laajaa teosta, yllin kyllin puheenaiheita. Kirjoita siitä sitten, selitä kaikille kaikki.

Romantiikalla en siis niinkään viittaa vaikkapa siihen, että Kokossa voi tunnistaa ”romanttisen herkkiksen, joka tekee joko kätkettyjä tai aivan avoimia rakkausrunoja”, vaikka totta on kyllä tuokin (Vesa Rantama, ”Runoilija otti virkkeitä sadasta masennusblogista ja loi klassikon”, HS.fi 17.1.2026). Romanttisella tarkoitan ensisijaisesti sitä, että Helsinginkatu jatkaa hyvin erityisessä mielessä romanttisen runouden, progressiivisen universaalirunouden perinnettä.

Räsäsen kysymys yllätti ja ei yllättänyt. Myönnän olevani romantikko, monessakin mielessä, siis myös Rantaman tarkoittamassa. Kaksikymmentäluvun kokoelmani ovat mitä suurimassa määrin rakkausrunoutta. Erityisesti pidän ajatuksesta, että modernismilla ja sen seurannaisilla on juuret romantiikassa. Tarvittiin romantiikka valistamaan meitä toisesta vaihtoehdosta. Toisin sanoen on perusteltua sanoa, että Schlegelin luonnehtima progressiivinen universaalirunous ennakoi modernismia: se rikkoo lajien rajoja, sekoittaa filosofiaa, kritiikkiä ja runoutta, korostaa keskeneräisyyttä ja jatkuvaa tulemista — kaikki piirteitä, joita myös Helsinginkatu omalla tavallaan ilmentää.

Mutta palataan Schlegeliin ja Räsäsen tiivistyksiin:

Romanttinen runoteos ei oikeastaan olisi yksinomaan ”runoutta” sanan tavanomaisimmassa mielessä, vaan se materialisoituisi romaanina – tai romaanin kaltaisena kokonaisuutena – joka yhdistelisi toisiinsa kertovaa epiikkaa, säemuotoista lyriikkaa, dialogia, esseistiikkaa, kritiikkiä. Novaliksen (Friedrich von Hardenberg, 1772–1801) keskeneräiseksi jäänyt romaani – siis kohtalon oikusta romaanifragmentti – Heinrich von Ofterdingen (1802, suom. 2013) on tästä leimallinen esimerkki.

Hämmentävää tulla mainituksi tällaisessa seurassa, mutta minkäs teet. Romaania aloittaessani en siis ajatellut tiettyjä esikuvia tai heidän edustamiaan poetiikkoja, mutten myöskään kuvitellut keksiväni käyttämääni sekahedelmäsopan reseptiä omasta päästäni. Jos runous ei ole vain yksi asia, kuten suosikkihokemani kuuluu, miksi romaaninkaan pitäisi?

Annetaan Räsäsen jatkaa: 

Progressiivista universaalirunous on sikäli, että se on loputtomasti tulossa, ei koskaan valmis. Helsinginkadun (ntamo 2025; viitteissä H) kanssa samoihin aikoihin julkaistun kokoomateoksen nimi on kuitenkin Siinä ne nyt ovat. Koottu runous (ntamo 2025; viitteissä S). Mutta, vaikka sanat ”siinä ne nyt ovat” muuta vihjaavat, Kokko kirjoittaa mitä romanttisimmin: ”Runoutta ei vielä ole, / runous on vasta alkamassa” (H 259). Jo lainaamassani Athenäum-fragmentissa 116 Schlegel jatkaa: ”Romanttinen runouslaji on vielä syntymässä; sen varsinainen olemus onkin, että se on aina syntymässä voimatta koskaan tulla valmiiksi” (suom. Vesa Oittinen).

So true, so true! Romaanin ensimmäisen osan päiväkirja päättyy lokakuussa 2012, mutta aika jatkuu tietysti senkin jälkeen. Seuraavat kaksi osaa ovat nekin vuoden mittaisia projekteja ja sisältävät tavallaan ehdotuksen uusien vuosiprojektien käynnistämisestä, kuten apukertojani B saattaisi asian ilmaista. Neljäs osa puolestaan on kertoja K:n ja hänen apukertojiensa A.n ja B:n loputonta, erilajisten fragmenttien katkomaa jaarittelua yhteisesti jaetusta poeettisesta hädästä ja romaanin tekemisen mahdottomuudesta. Vain viides osa ilmoittaa lopun vihdoin koittaneen. Vai ilmoittaako sittenkään? Romaanin viimeisellä sivulla lukee:

                                T H E.  E N D

                                    (jatkuu) 

Progressiivista universaalirunoutta

Pajari Räsänen sukeltaa Karri Kokon tuotantoon Kiiltomadon sivuilla. Kirjoittajan mukaan romaani Helsinginkatu ja runokootut Siinä ne nyt ovat kuuluvat progressiiviseen universaaliruniuteen ja sisältävät sen.

Helsinginkatu Sörnäisten rantatiellä

Romaanini on mukana Stadin työväenkirjallisuuspäivillä lauantaina 14. marraskuuta. Tekijää haastattele Elias Krohn.

Kymmenen väitettä romaanista

Julkaisin taannoin Facebookissa kymmenen Helsinginkatua koskevaa väitettä ja samalla esitin, että väitteet eivät ole yksinomaan tosia tai epätosia. Seuraavassa väitteet ja niitä koskevat kommenttini. 

1. Romaanilla on kymmenen tekijää. 

On ja ei. Teoksen kannessa lukee ainoastaan tekijän nimi, mutta siihen sisältyy myös sarja lyhyitä Arthur Rimbaud'ta käsitteleviä tekstejä, jotka tekijä tilasi yhdeksältä kollegaltaan.

2. Romaanlla on kolme kertojaa. 

Tämäkin väite on hieman epätarkka. Narratologisen luokittelun mukaan romaanin eri osastojen johdannoissa puhuu yksi ja sama kaikkitietävä (tai epäluotettava) "kertoja", kun taas muissa osastoissa rakenne on monimutkaisempi ja määrittely jääköön kriitikoille. Romaanin keskeisessä jaksossa kolmen hengen dialogiin osallistujia on kolme eli kertoja/kirjailija K ja hänen teoreettisesti epätarkasti nimetyt "apukertojansa" A ja B. 

3. Romaanin päähenkilö on Arthur Rimbaud. 

Romaanissa on paljon puhetta Rimbaud'sta, mutta sen varsinainen henkilö hän ei ole. Paitsi yhdessä parisivuisessa fiktiivisessä jaksossa, jossa Rimbaud seikkailee alkukesän iltana Tukholmassa vuonna 1877.

4. Romaani koostuu pääosin dialogista. 

Dialogimuotoa esiintyy vain romaanin neljännessä, kokonaisuuden kannalta keskeisessä osassa, joka kantaa nimeä "Jälkiviisas kommenttiraita".

 

5. Romaani tapahtuu pääosin Tukholmassa. 

Tapahtuu ja tapahtuu. No, sanotaanko niin, että siinä yritetään kovasti päästä Tukholmasta takaisin Helsinginkadulle.

6. Romaani sisältää samansisältöisen lainauksen Laurence Sterneltä ja Kari Aronpurolta. 

Pitää paikkansa, mutta nyt emme puhu tekstistä vaan muun kaltaisesta sisällöstä.

7. Romaani on kirjoitettu osin runomuotoon ja se keskittyy arvioimaan toisten kirjoittamaa runoutta. 

Sanotaanko niin, että se sisältää sekä essseeromaanin elkeitä että säkeiksi jaettua kritiikkiä.

8. Romaani sisältää oman kritiikkinsä. 

No ei varsinaisesti, paitsi siinä mielessä, että romaanin lopussa Kirjailija ja Tekijä nostavat kätensä pystyyn.

9. Romaanilla on oma soittolista ja digitaalinen liite. 

Kyllä vain. Romaanin henkeä myötäilevään soittolistaan voi tutustua Spotifyssa ja digitaalisiin liitteisiin Tumblrissa. Molemmat löytyvät hakusanalla "Helsinginkatu". Molemmat saattavat myös täydentyä romaanin ilmestymisen jälkeen.

10. Romaani on oikeastaan rakkaustarina.

Voiko yksikään romaani välttyä olemasta myös rakkaustarina?